Blogi

Elokuuhun siirtyminen avasi taas poliittisen syksyn täydellä tohinalla, vaikka kuluneen kesän aikana on pulinaa, pölinää ja keskustelua riittänyt, kiitos aktiivisen median ja vaalirahoituksen.

On hyvä, että vaalirahoituksen pelisääntöjä ja avoimuutta selkiytetään, mutta se on välillä puistattanut, että koko keskustelu on saanut pelkän ikävän, lähes rikollisen sävyn.

Kansalaisille yritetään markkinoida kuvaa, että puolueet tai vaaleissa olleet ehdokkaat ovat toimineet jotenkin lainvastaisesti etsiessään tukea demokraattiseen työhön. Liikkeellä on valtava määrä marttyyreita, hurskastelijoita ja itsesäälissä konttaavia. Toisaalta osa osoittaa suoralla sormella ympärille muistamatta, että neljä helposti osoittaa itseään.

Kun kaksi vuotta vanhoista asioista yritetään tehdä hämärähommia, on syyllistäminen saanut aika-ajoin sotaoikeudenkäynnin piirteitä. Puolueet ovat nyt kertoneet ja tulevat kertomaan varmasti lisää, mistä tukieurot ovat kotoisin. Sekään ei tunnu riittävän. Kysymys kuuluu: "Miksi ei ole kerrottu aiemmin?"

Varmastikin siksi, ettei puolue voi lähteä yksipuolisesti ilman lahjoittajan tai tukijan suostumusta kertomaan nimiä. Silloin toimittiin olemassa olevan lain puitteissa. 

Talousvaliokunnan puheenjohtaja Jouko Skinnari on vaatinut, että kaikki vaalituki on yhtiöissä oltava yhtiökokousasia, koska muuten osakkaita kohdellaan epätasapuolisesti. Skinnari ei nähnyt samaa ongelmaa ay-liikkeen tuessa, vaikka siellä ei vastaavaa kyselyä tehdä jäsenistöltä. Ei edes, vaikka ammattiyhdistysliikkeen jäsenmaksut ovat valtion tukemia verovähennysoikeuden kautta.

Joidenkin on vaikea ymmärtää, että joku voi haluta tukea demokraattista työtä ilman, että sen tarvitsee olla vastikkeellista. Kuinka paljon toimittajat ovat vuosikymmeniä syöneet ja juoneet ilmaiseksi ja täysin vastikkeettomasti!  

Sen tämä vaalirahakeskustelu on ainakin tehnyt, että kukaan kaupunkilainen ja äänestäjä ei enää luule, että SDP:n soppatykillä jakama hernekeitto olisi ilmaista.  Hernekeitolle löytyy myös maksaja.